Kun paskaduunista tuli oikea työ

Olin Suomessa paljon töissä ns. "paskaduuneissa". Aloitin 15-vuotiaana leikkaamaan kylän nurmikkoja ja siirryin kesällä rakentamaan golf-kenttää. Muistan ikuisesti kun kaivoin kaatosateessa ojaa ja lapio hiersi sormia. Palkka oli 5€/h.

Myöhemmin siirryin monelle Espoolaiselle tuttuun työpaikkaan: Inexille. Pakkasin kesäisin joka päivä ruokaa lavoille, jotta suomalaisilla olisi mökillä syötävää. Opiskelun ohella vaihdoin pakkailut osa-aikaisiksi.  Nimikkeeni oli kerääjä ja työsopimuksessa logistiikkatyöntekijä. 

Inexillä oli 1500 "kerääjää". Monen mielestä työ oli hanurista. Muistan työperehdyttäjäni käyttäneen sanontaa: tämä on samaa paskaa päivästä toiseen.

Suomessa on tehty paljon tutkimuksia ammattien arvostuksesta. Yhden niistä julkaisi Suomen Kuvalehti.

"Suomessa on jo vuosia tehty tutkimusta ammattien arvostuksesta. Sama tutkimus on tehty viidesti aikasemmin, ensimmäistä kertaa vuonna 1991, ja aina ennenkin kirurgi on ollut ykkösenä.

Lääkärien arvostus on huippuluokkaa. Kymmenestä arvostetuimmasta ammatista peräti seitsemän on erilaisia lääkäreitä."

Onneksi seassa on palomiehet ja opettajat.

Paskaduuneja ei siis laiteta top kymppiin. Listan pohjaa hallitsevat nimikkeet pörssimeklari, eu-tarkastaja ja puoluesihteeri. 

Australiassa ei ole paskaduuneja. Olet sitten siivooja, roskakuski, rakennus- tai putkimies, sinulla on oikea arvo kaikkien silmissä. Kukaan ei huutele "hajoa duuniis!"

Olen miettinyt, että mistä tämä johtuu. Suomessa ihmisten, ja heidän uransa arvostus jo ratkaistaan yläasteella kun valitaan lukion ja ammattikoulun välillä. Valmistuneen putkimiehen tarvitsee selitellä, että tykkää työstään ja on siksi putkimies. Lukiolaisen ei tarvitse selitellä.

Australissa on monta pientä asiaa, joiden uskon vaikuttavan tähän töiden arvostukseen. Ensinnäkin, kuten jo edellisessä tekstissäni mainitsin, täällä työ on usein vain rahan lähde. Ihmisten arvostus lasketaan muilla mittareilla. 

Toiseksi, jo koulutuksessa on eroja: paikallisessa ammattikoulussa, Tafessa, hankitaan sertifikaatteja, jotka oikeuttavat tiettyihin töihin. Lainsäädäntö määrää, että ilman sertifikaattia on turha edes pistää päätä työmaalle.

Kaverini kävi viisi vuotta Tafea ja hankki itselleen kaikki mahdolliset putkimiehen sertifikaatit. Puolessa välissä opintoja hän sai myös apurahan palkinnoksi luokan parhaista tuloksista. Apuraha oli käytettävissä uusia serftifikaatteja vastaan. Sertifikaatit eivät luo ainoastaan oikeutta tehdä töitä. Ne luovat ammattiylpeyttä ja siten myös arvostusta. Arvostus siis syntyy osaksi omasta ammattiylpeydestä.

Arvostusta luovat myös työasut, jotka kaikki pukevat päälleen. Jo varhaisessa lapsuudessa, koulupuvut opettavat siihen, että kuulutaan tiettyyn yhteisöön josta ollaan ylpeitä. Australiassa useiden duunareiden työasuista näkee mille firmalle tekee töitä, mikä on ammatiltaan ja nimeltään. Kypärät, lasit, hanskat, kengät ja sukat ovat kaikki firman puolesta ja sopivat yhteen. Miltei jokaisessa duunarilla on myös omissa autoissa tarrat, jotka luovat kuvan ammattimaisuudesta.

Työmiesten arvo on myös esillä netissä sivustolla, jossa voi antaa työmiehille tähtiä ja kirjoittaa arvosteluja työmiehistä! Rateatradie-nettisivuilla voi etsiä oman kaupungin parhaat työmiehet, vertailla arvosteluja ja lopulta tilata miekkosen, joka miellyttää itseä eniten.

Toki Suomestakin löytyy ammattiopistot, työasut ja sertifikaatit. Silti arvostus on pienempää.
Itsellänikin oli Inexillä työasu, mutta masentava työilmapiiri sai senkin näyttämään omissa silmissä kurahousuilta.

Suomessa arvostus kohdistuu autoritäärisiin ammatteihin ja saa aliarvioimaan monet muut, kuten esimerkiksi yrittäjät.  Viimeisen kymmenen vuoden aikana yrittäjät ovat päässeet vihdoin kääntämään arvostuskelkkansa nousuun. On saatu yrittäjän päivä, lukemattomia yrittäjäkirjoja ja yrittäminen osaksi koulujen kursseja. Yrittäjyys on tullut yhdeksi vaihtoehdoksi koulutuksen rinnalle ja yrittäjille on alkanut muodostua omaa ammattiylpeyttä.

Eniten tästä ylpeydestä nauttivat start-up yrittäjät joita tulee kuin sieniä sateella. On silti surullista katsoa, kuinka Aalto-yliopisto tukee vain high-tech kasvuyrityksiä ja jättää huomioimatta kaikki "paskaduuniyrittäjät", jotka pyörittävät R-kioskeja, kebabbiloita, tai korjaavat talojen kattoja.