Suomalainen vanhuus tulee yksin - kirjaimmellisesti

Joskus kun näen omia isovanhempiani - ja muitakin vanhuksia Suomessa, tulen hieman surulliseksi. Näen joukon ihmisiä, jotka ovat hyvin yksinäisiä ja syrjäytyneitä.

Ihmisiä jotka asuvat kotona, lukevat ET-lehteä  ja osuuskaupan asiakaslehteä ja ratkovat ristisanoja - jos näkevät, yksin. Kun tämä sukupolvi kuolee niin samalla kuolee myös Stockmann. Ennusmerkit kun ovat jo näkyvissä.

Tuore tutkimus osoittaa, että yksinäisyys voi olla yhtä haitallista terveydelle kuin tupakointi. Puhumattakaan sen muista haitoista: lähes joka toinen päivä yksi yli 65-vuotias suomalainen tekee itsemurhan.

Omat isovanhempani ovat asuneet kotona elämänehtooseensa asti, nyt toinen mummoista on hoitokodissa ja toinen kotona rollaattorin kanssa. Hoitajia käy suihkuttamassa ja lääkitsemässä kovalla minuuttiaikataululla. Hoitajan lähtö kotoa on aina suru, koska oli joku jolle jutella. 

Puhumme nykyään Sote-uudistuksista ja vanhusten hoidon kehittämisestä Suomessa. Tovi sitten kohuttiin myös siitä, kuinka vanhukset eivät pääse vessaan kuin muutaman kerran viikossa. Mietimme eduskunnassa, miten ihmeessä käyttäisimme rahamme, jotta vanhuksilla olisi parempi olla. 

Voisikohan olla, että ratkomme ongelmaa aivan väärästä päästä? Rahan antaminen hoitoon on yksi ratkaisu - mutta mitä jos itse ongelma on jo syntynyt jo kauan aiemmin?

Raha ei ehkäise Suomen vanhusten yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä - se vain lievittää sen oireita. Aivan kuin mikä tahansa peruslääke.

Suomalaiset vanhukset ovat yksin, koska he vanhenevat yksin.

Olin viime viikolla kokeilemassa ensimmäistä kertaa barefoot bowlingia. Kyseessä on laji, jossa täysin valkoisiin pukeutuneet miehet ja naiset "keilaavat" palloja nurmikentällä samaan tyyliin kuin suomalaiset pelaavat kesäisin petankkia. Se oli hauskaa! 

Pelatessamme viereisellä autotiellä ohi menevät autot tööttäilivät - se kuulemma tarkoitti "I wish I was there with you guys". Autoille huiskuteltiin takaisin.

Yllättävää oli se, että kentän pelaajarepertuaari koostui 5-vuotiaasta 90-vuotiaaseen. Bowling kentän klubirakennuksella ja baarissa oli myös paljon vanhuksia, jotka olivat tulleet vain syömään tai oluelle (vaimojenkin kanssa). Oluella oli myös miehiä, joilta peli oli varmasti sujunut aiemmin, mutta nyt vanhuus oli saanut yliotteen fysiikasta. 

Ystäväni isä(60v) kertoi tulevansa pelaamaan vähintään viikonloppuisin, ja joskus jopa vain syömään. Näin oli hän oli tehnyt jo 40 vuoden ajan ja aikoi jatkaa sitä kuolemaansa asti. Hävisinkin hänelle aivan kuusnolla.

Barefoot bowlingia Condongin pikkukylässä

Pelien välissä voi virkistäytyä klubilla vaikkapa oluen merkeissä

Olen huomannut samanlaisenilmiön myös Surf life saving clubeilla ja RSL clubeilla. Joka paikassa on aina ihmisiä ja ikäjakauma on vauvasta vaariin.

Kuulun itsekin Currumbin Surf Life Saving clubiin ja syömällä surffiklubilla tuen Currumbinin hengenpelastajia.

Surflife saving club on ehkä mahtavin konsepti - se on voittoa tuottamaton organisaatio joka kerää rahaa sekä perinteisin tavoin, että jokaisen surffiklubin (ravintola) avulla. 

Raha käytetään hengenpelastajien palkkoihin ja lasten uimakouluihin ja erilaisten surffilajien opettamiseen. Perinne on jatkunut jo yli sata vuotta.

Currumbin Surf Life Saving Club mereltä päin

Klubin ravintolassa voi nautiskella tuoreista kalaruuista ja katsella samalla surffaajia

Surf Life Saving Clubin viikonloppuisin toimivia vapaaehtoisia hengenpelastajia

Tämä on se mitä Suomen vanhuksilta puuttuu. Meiltä puuttuu paikka, jossa kokoonnuttaisiin koko elämän läpi. Meiltä puuttuu paikka jossa iällä ei ole merkitystä ja johon voi tulla monta kertaa viikossa vaikkapa syömään (ei pelkästään juomaan). Meiltä puuttuu paikkoja, jossa vanheneva ihminen kokee olevansa osallinen yhteisössä, kokee saavansa vaikuttaa ja saa onnistumisen tunteita, vaikkapa pelin kautta.. Tärkeimpänä on tukeva verkosto ihmisiä, esimerkiksi klubin henkilökunta, seura ja muut jäsenet.

Meiltä puuttuu paikkoja ja harrastuksia, jotka pitävät ihmiset hyvässä kunnossa, virkeinä ja sosiaalisina elämänsä loppuun saakka. Näen hyviä esimerkkejä tästä joka aamu kun käyn Currumbinissa surffaamassa - saan tosissani taistella aalloista 90-vuotiaiden kanssa. Vanhat patut meinaan suhaavat ohi karmeella vauhdilla.

Mikä siis estää meitä suomalaisia pääsemästä samaan? Esteitähän olemme aivan pirun hyviä keksimään..sää, rahanpuute, ajanpuute, huonot sosiaalituet, tyhmät urheilulajit jne. 

"Hyvä se on huudella sieltä lämpimästä Australiasta!"

Meitä estää ehkä enemminkin oma kulttuurimme. Se, että vietämme koko elämämme rakentaen työuraa, jolloin aika tällaisille klubeille ja sosiaalisille kontakteille jää vähemmälle. Kun suoritetaan koko ajan niin tällaiset "humpuukirutiinit" tuntuvatkin aivan hölmöiltä - "niistä kun ei ole mitään hyötyä!"

Kun eläkeläisyys alkaa niin matkustelemme vielä kun voimme, lopulta kotoudumme puolisoiden kanssa siihen asti kunnes toinen kuolee. Siitä alkaa yksinäisyyden helvetti.

Katsomme ympärillemme ja näämme vain osuuskaupan asiakaslehden ja puhelimen, johon omat lapset ehkä soittavat jos ehtivät.  Jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat tällöin oma koti tai hoitokoti. Kotona olemme yksin ja hoitokoti tuntuu vain downgradingilta elämässä - "sinnehän mennään kuolemaan".

Tässäpä siis eduskunnalle miljardin euron tulevaisuuden säästöehdotus: Auttakaa alulle jokin samanlainen konsepti kun nämä aussilan klubit. Meillähän on lajeja vaikka kuinka. Tehdään jotain, joka mukailee jo omaa kulttuuriamme, ylläpitää fyysistä kuntoa ja henkistä hyvinvointia, jotakin josta voimme saada uuden perinteen, jossa kaikki haluavat olla mukana - vauvasta vaariin.