Samaisen festaribussin väki porhalsi ohitseni. Toisenkin bussin väki käveli ohi. Kolmannenkin. Järkkäri tuli mainitsemaan, että hetkeen et juo viinaa. Kaikki katsoi, mutta kukaan ei kysynyt mitään.
Iltalehti teetti kesäkuun alussa testin, jossa kaksi näyttelijälasta kertoi kovaan ääneen bussipysäkillä miten heitä pahoinpidellään kotona. Tulosten mukaan 60 vanhempaa kuuli lasten valituksen ja näistä kaksi kysyi josko he voisivat auttaa.
Myöhemmin kesällä samainen lehti kirjoitti jutun, jossa siskokset Venla ja Maija Jakka olivat osuneet yhteen polkupyörillä ja kaatuneet. Maijan kädestä törrötti luu. Tyttöjen ohi oli kulkenut ihmisiä kävellen, pyörällä ja autolla. Kukaan ei auttanut vaikka tytöt pyysivät apua. Jopa lenkkeilijä oli vilkaissut taakseen, mutta jatkanut matkaa.
Muutama viikko sitten HS.fi nosti vanhan kissan pöydälle ja uutisoi uudelleen tapahtumasta espoolaisessa skeittipuistossa: Viidesluokkalainen Jonatan sotki scoottilaudan terävän metallikulman sääriluuhunsa hypyn aikana niin pahasti, että kävely muuttui nilkuttamiseksi ja verta valui maahan. Myös itku tuli.
Taaskaan kukaan ei auttanut, saati kysynyt onko poika kunnossa. Myös paikalla ollut toisen lapsen isäkään ei tehnyt mitään. Nämä ihmiset tunsivat Jonatanin ja Jonatan tunsi heidät. Reaktio oli silti 0. Näin on käynyt kaikissa yllä olevissa tilanteissa.
Jos suomalaiselta kysyttäisiin, että auttaisitko tuntematonta loukkaantunutta ihmistä, niin suomalainen vastaisi tietenkin kyllä. Suomalaisilla on empatiaa - siihenhän hyvinvointiyhteiskunta nojaakin.
Tosipaikan tullen on kuitenkin eri ääni kellossa. Suomalainen on autettavan näkökulmasta kädetön.
Suomalaisella on iso kynnys tai jopa muuri sekaantua muiden ihmisten elämään, vaikka tiedetään, että toisella on hätä, ongelma tai este. Eli soittaa ambulanssin ennemmin kuin kysyy mikä on vikana, kertoo googlen osoitteen tai ajaa mieluummin 15km väärään suuntaan kuin kysyy neuvoa.
Suomalainen osaa kyllä osoittaa oikean viraston, viranomaisen tai laitoksen suuntaan kun toisella ihmisellä on ongelmia - mutta itse hän ei auta. Tällaiset vastuut on hyvä siirtää muualle. Sosiaalipsykologi Klaus Helkaman mukaan auttamisvastuu hajaantuu kun ihmisiä on paljon paikalla. “Herkästi ajatellaan, että tilanteeseen puuttuminen on jonkun muun asia, ei minun - etenkin, jos kaikki ovat tuntemattomia toisilleen. Ihmiset pitävät muiden käyttäytymistä mittapuuna omalle tilannearvioilleen. Kukaan ei halua poiketa ryhmästä. Tuttujen kanssa tämä on eri asia.”
Olisiko niin, että tästä johtuu myös moni muu nykyinen suomalainen ongelma. Kukaan ei halua puuttua rasismiin bussissa, tai lopettaa koulukiusausta? On helpompaa kirjoittaa uusi-suomiblogiin tai yleisönosastolle - tai itse asiassa olla vaan hiljaa.
Punaisen Ristin mukaan 120 000 suomalaista käy vuosittain Punaisen Ristin ensiapukurssin, mutta tositilanteen tullen he eivät auta? Punaisen Ristin Kristiina Myllyrinteen mukaan ihmiset eivät auta, koska he pelkäävät toimivansa väärin - ja siksi jättävät auttamatta.
Suomalainen on siis jännä otus. Suomalaisilla on myötätunto, joka on kuitenkin rajoittunut monella tapaa. Esimerkiksi suomalainen lahjoittaa rahansa mieluummin valtiolliselle sairaalaprojektille kuin yhdelle yksittäiselle ihmiselle, koska sairaalasta hyötyy itsekin!
Auttamishalua tutkineen Anne Birgitta Pessin mukaan auttamishalua vähentää ihmisen etäisyyden kasvaminen toisiin ihmisiin. Kyse on siis myös tästä jo aiemmin puhumastani tervehtimiskammosta, joita vieläkin suomalaiset puolustavat kulttuurin nimessä. Onkin hyvä kysyä, miten voidaan olettaa ihmisen auttavan toista hädässä jos kuulumistenkin vaihtaminen vetää paskat housuun?
Olen sotkenut itseni Australiassa vaikka millaisiin soppiin, joista olen päässyt ulos toisten, tuntemattomien ihmisten avulla. Apua ei ole tarvinnut kysellä vaan sitä tarjotaan - koska se on luonnollista. Auton renkaan hajotessa on pysähdytty kysymään, että tarvitseeko apua. Kerran tuntemattomat pojat lainasivat minulle ja ystävälleni kengät, jotta pääsimme sisään baariin (varvastossuilla ei pääse sisään). Myös eräs siivooja oli tarjonnut suunnistusapua lentokentällä kun läheiset ystäväni olivat pyörineet ympyrää. Jos nähdään, että joku on pulassa, niin häntä autetaan.
Tämä on jotain, mitä ei ole Suomessa. Auttaminen on elämän normi.
Suomalainen kaverini oli myös kokenut samaa Uudessa Seelannissa:
“Muutenkin mä oon ollut ihan älyttömän ihmeissäni ja samaan aikaan tosi onnellinen siitä, että maailmassa on tää ihana maa, missä ihmiset on niin hyviä! Sanalla hyvä mä tarkotan aitoja, avoimia ja empaattisia ihmisiä, joille muiden etu menee oman edelle. Ihmisiä, joilla ei ole ennakkoluuloja muita ihmisiä kohtaan ja ihmisiä, jotka haluaa auttaa muita, ilman taka-ajatuksia. Mä en missään tapauksessa sano, että mun rakkaat ystävät ja rakas perhe ei olisi hyviä ihmisiä, koska ne on! Tällä mä tarkotan jokapäiväistä kanssakäymistä, mikä saa mut joka kerta tuntemaan itseni enemmän tervetulleeksi ja maailman paremmaksi paikaksi.”
Viimeiset kymmenen kertaa, kun olen kysynyt oikeaa suuntaa ja reittiä johonkin.
1. Kuusi ihmistä saattoi mut perille oikeaan osoitteeseen.
2. Yksi antoi mulle oman karttansa.
3. Yksi pahoitteli viisi kertaa, ettei tiedä ja kysyi puolestani seuraavalta vastaantulijalta oikean reitin.
4. Yksi ihminen ei tiennyt missä paikka oli.
5. Yksi antoi mulle kyydin, vaikka auto oli jo parkkeerattu.
Kun ihmiset haluaa auttaa.
1. Kun yritin saada kyytiä Aucklandiassa, viereisen kahvilan omistaja tuli juttelemaan ja tarjoamaan vettä.
2. Samassa tilanteessa perheen äiti, jolla oli 6 lasta, tuli kysymään onko mulla rahaa, ruokaa, vettä tai nukkumapaikka. Varmisti vielä, että selviän ja antoi puhelinnumeronsa, jos mulle tulee hätä.
3. Mun takki tippui tänään mun rinkan kahvasta ja toisella puolella tietä ajava auto taskuparkeerasi autonsa ja juoksi mun perään.
4. Ihmiset kysyy aina voivatko auttaa, jos näytän eksyneeltä tai hämmentyneeltä.
5. Ihmiset tarjoavat jatkuvasti ruokaa, juotavaa tai mitä nyt koskaan voisin edes harkita tarvitsevani.
Tämä kaikki on tapahtunut valkoihoiselle suomalaiselle ulkomailla, myös etnistaustaisten maorien puolesta.
Mikä estää meitä tekemästä samaa?
