Kädettömien empatia

Olin päättänyt menettää vihdoinkin Ruisrock neitsyyteni. Istuin jo bussissa kohti festarialuetta (selvinpäin) ja aloin tuntea kuinka kuumuus ja syömättömyys alkoi viedä voimia. Päästyäni ulos bussista ehdin kertoa kaverilleni että on paha olo. Muutama sekunti myöhemmin pökerryin täysin. Maailma pyöri.
Samaisen festaribussin väki porhalsi ohitseni. Toisenkin bussin väki käveli ohi. Kolmannenkin. Järkkäri tuli mainitsemaan, että hetkeen et juo viinaa. Kaikki katsoi, mutta kukaan ei kysynyt mitään.

Iltalehti teetti kesäkuun alussa testin, jossa kaksi näyttelijälasta kertoi kovaan ääneen bussipysäkillä miten heitä pahoinpidellään kotona. Tulosten mukaan 60 vanhempaa kuuli lasten valituksen ja näistä kaksi kysyi josko he voisivat auttaa.
Myöhemmin kesällä samainen lehti kirjoitti jutun, jossa siskokset Venla ja Maija Jakka olivat osuneet yhteen polkupyörillä ja kaatuneet. Maijan kädestä törrötti luu. Tyttöjen ohi oli kulkenut ihmisiä kävellen, pyörällä ja autolla. Kukaan ei auttanut vaikka tytöt pyysivät apua. Jopa lenkkeilijä oli vilkaissut taakseen, mutta jatkanut matkaa.


Muutama viikko sitten HS.fi nosti vanhan kissan pöydälle ja uutisoi uudelleen tapahtumasta espoolaisessa skeittipuistossa: Viidesluokkalainen Jonatan sotki scoottilaudan terävän metallikulman sääriluuhunsa hypyn aikana niin pahasti, että kävely muuttui nilkuttamiseksi ja verta valui maahan. Myös itku tuli.
Taaskaan kukaan ei auttanut, saati kysynyt onko poika kunnossa. Myös paikalla ollut toisen lapsen isäkään ei tehnyt mitään. Nämä ihmiset tunsivat Jonatanin ja Jonatan tunsi heidät. Reaktio oli silti 0. Näin on käynyt kaikissa yllä olevissa tilanteissa.

Jos suomalaiselta kysyttäisiin, että auttaisitko tuntematonta loukkaantunutta ihmistä, niin suomalainen vastaisi tietenkin kyllä. Suomalaisilla on empatiaa - siihenhän hyvinvointiyhteiskunta nojaakin.

Tosipaikan tullen on kuitenkin eri ääni kellossa. Suomalainen on autettavan näkökulmasta kädetön.

Suomalaisella on iso kynnys tai jopa muuri sekaantua muiden ihmisten elämään, vaikka tiedetään, että toisella on hätä, ongelma tai este. Eli soittaa ambulanssin ennemmin kuin kysyy mikä on vikana, kertoo googlen osoitteen tai ajaa mieluummin 15km väärään suuntaan kuin kysyy neuvoa.
Suomalainen osaa kyllä osoittaa oikean viraston, viranomaisen tai laitoksen suuntaan kun toisella ihmisellä on ongelmia - mutta itse hän ei auta. Tällaiset vastuut on hyvä siirtää muualle. Sosiaalipsykologi Klaus Helkaman mukaan auttamisvastuu hajaantuu kun ihmisiä on paljon paikalla. “Herkästi ajatellaan, että tilanteeseen puuttuminen on jonkun muun asia, ei minun - etenkin, jos kaikki ovat tuntemattomia toisilleen. Ihmiset pitävät muiden käyttäytymistä mittapuuna omalle tilannearvioilleen. Kukaan ei halua poiketa ryhmästä. Tuttujen kanssa tämä on eri asia.”

Olisiko niin, että tästä johtuu myös moni muu nykyinen suomalainen ongelma. Kukaan ei halua puuttua rasismiin bussissa, tai lopettaa koulukiusausta? On helpompaa kirjoittaa uusi-suomiblogiin tai yleisönosastolle - tai itse asiassa olla vaan hiljaa.


Punaisen Ristin mukaan 120 000 suomalaista käy vuosittain Punaisen Ristin ensiapukurssin, mutta tositilanteen tullen he eivät auta? Punaisen Ristin Kristiina Myllyrinteen mukaan ihmiset eivät auta, koska he pelkäävät toimivansa väärin - ja siksi jättävät auttamatta.


Suomalainen on siis jännä otus. Suomalaisilla on myötätunto, joka on kuitenkin rajoittunut monella tapaa. Esimerkiksi suomalainen lahjoittaa rahansa mieluummin valtiolliselle sairaalaprojektille kuin yhdelle yksittäiselle ihmiselle, koska sairaalasta hyötyy itsekin!

Auttamishalua tutkineen Anne Birgitta Pessin mukaan auttamishalua vähentää ihmisen etäisyyden kasvaminen toisiin ihmisiin. Kyse on siis myös tästä jo aiemmin puhumastani tervehtimiskammosta, joita vieläkin suomalaiset puolustavat kulttuurin nimessä. Onkin hyvä kysyä, miten voidaan olettaa ihmisen auttavan toista hädässä jos kuulumistenkin vaihtaminen vetää paskat housuun?

Olen sotkenut itseni Australiassa vaikka millaisiin soppiin, joista olen päässyt ulos toisten, tuntemattomien ihmisten avulla. Apua ei ole tarvinnut kysellä vaan sitä tarjotaan - koska se on luonnollista. Auton renkaan hajotessa on pysähdytty kysymään, että tarvitseeko apua. Kerran tuntemattomat pojat lainasivat minulle ja ystävälleni kengät, jotta pääsimme sisään baariin (varvastossuilla ei pääse sisään). Myös eräs siivooja oli tarjonnut suunnistusapua lentokentällä kun läheiset ystäväni olivat pyörineet ympyrää. Jos nähdään, että joku on pulassa, niin häntä autetaan.

Tämä on jotain, mitä ei ole Suomessa. Auttaminen on elämän normi.


Suomalainen kaverini oli myös kokenut samaa Uudessa Seelannissa:

“Muutenkin mä oon ollut ihan älyttömän ihmeissäni ja samaan aikaan tosi onnellinen siitä, että maailmassa on tää ihana maa, missä ihmiset on niin hyviä! Sanalla hyvä mä tarkotan aitoja, avoimia ja empaattisia ihmisiä, joille muiden etu menee oman edelle. Ihmisiä, joilla ei ole ennakkoluuloja muita ihmisiä kohtaan ja ihmisiä, jotka haluaa auttaa muita, ilman taka-ajatuksia. Mä en missään tapauksessa sano, että mun rakkaat ystävät ja rakas perhe ei olisi hyviä ihmisiä, koska ne on! Tällä mä tarkotan jokapäiväistä kanssakäymistä, mikä saa mut joka kerta tuntemaan itseni enemmän tervetulleeksi ja maailman paremmaksi paikaksi.”


Viimeiset kymmenen kertaa, kun olen kysynyt oikeaa suuntaa ja reittiä johonkin.

1. Kuusi ihmistä saattoi mut perille oikeaan osoitteeseen.

2. Yksi antoi mulle oman karttansa.

3. Yksi pahoitteli viisi kertaa, ettei tiedä ja kysyi puolestani seuraavalta vastaantulijalta oikean reitin.

4. Yksi ihminen ei tiennyt missä paikka oli.

5. Yksi antoi mulle kyydin, vaikka auto oli jo parkkeerattu.


Kun ihmiset haluaa auttaa.

1. Kun yritin saada kyytiä Aucklandiassa, viereisen kahvilan omistaja tuli juttelemaan ja tarjoamaan vettä.

2. Samassa tilanteessa perheen äiti, jolla oli 6 lasta, tuli kysymään onko mulla rahaa, ruokaa, vettä tai nukkumapaikka. Varmisti vielä, että selviän ja antoi puhelinnumeronsa, jos mulle tulee hätä.

3. Mun takki tippui tänään mun rinkan kahvasta ja toisella puolella tietä ajava auto taskuparkeerasi autonsa ja juoksi mun perään.

4. Ihmiset kysyy aina voivatko auttaa, jos näytän eksyneeltä tai hämmentyneeltä.

5. Ihmiset tarjoavat jatkuvasti ruokaa, juotavaa tai mitä nyt koskaan voisin edes harkita tarvitsevani.


Tämä kaikki on tapahtunut valkoihoiselle suomalaiselle ulkomailla, myös etnistaustaisten maorien puolesta.

Mikä estää meitä tekemästä samaa?

Epätervehtivä kansa ei ole kenellekään eduksi

Lensin kesäkuun alussa Suomeen. Matka Australiasta Singaporeen hoitui Scoot Airlinesin lennolla. Palvelu oli halpalentoyhtiöksi oikein hyvää - stuertit juttelivat niitä näitä ja hymy irtosi jokaiselta. Lensin Singaporesta Helsinkiin Finnarilla. Stuerttien keski-ikä nousi 40 v hujakoille ja hymy hyytyi. "koffii or tii? Koffii or tii?"

Suomessa kävin seuraavaksi kaupassa ostamassa kauan himoitsemiani Fazereita. Keskustelu kassatädin kanssa olikin nipistetty minimiin: "Moi!" "Moi.." "Haluutsä kuittii?"

Suomalaisten puhetyyliin kuuluu pitkät hiljaisuudet ja tauot, suoraansanominen ja jämäkkyys. Suomalaisten tv-uutiset ovat äärettömän jäykkiä, asiallisia ja virheettömiä. Ne ovat kuin yhtä kuin Arvi Lind. Hymyt ovat harvassa. Ne on väännetty veren maku suussa. Ainakin suomalaisten mielestä. Varmuuden vuoksi kerrotaan, että "seuraavaksi loppukevennys" - jotta vitsi ei tulisi yllätyksenä.

Muutama päivä sitten Hesari julkaisi mielipidekirjoituksen, joka levisi netissä kovaa vauhtia: Timo Niukkanen ihmetteli miksei suomalaiset tervehdi: hänen naapuruston amerikkalaisperhe kertoi: “Emme voi muistaa lämmöllä maata (Suomi), missä ihmiset eivät tervehdi toisiaan.”

Teksti näytti jakavan kansan kahtia. Moni tykkäsi, mutta luontaisesti suomalaiset ottivat kritiikin itseensä ja alkoivat puolustaa hölmöä tapaa olla tervehtimättä. Olin yllättynyt, että jopa maailmaa nähnyt Riku Rantala alkoi puolustaa suomalaisten tervehtimiskammoa: “Perhe on toki oikeassa, käytös on erittäin töykeää. He eivät kuitenkaan selvästi ole perehtyneet matkakohteensa kulttuuriin, koska valitettavasti tuntemattomien tervehtiminen ei ole täällä tapana” 

Rikun lisäksi helsinkiläinen Tuija Ramberg puolusti kulttuuriamme näin: 

“Miksi leimaamme omat tapamme huonoiksi?” 

“Täytyykö meidän miellyttää niin kovasti muita? Se, että tervehdimme hiihtoladulla ja ulkomailla kertoo, ettei tuppisuisuus ole vain osaamattomuutta.” 

“Jos Yhdysvalloissa tervehditään joka käänteessä niin olkoon niin. Me Suomessa olemme kuitenkin kovin kerkeästi myötämässä omat tapamme tylyiksi ja huonoiksi. Jospa tyylimme on vain erilainen”

Tämä keskustelu kertoo hyvin suomalaisesta kulttuurista: emme osaa hyväksyä muutoksia, vaikka ne olisivat hyväksi. Vedotaan vaikka sitten siihen kulttuuriin.

Sama ilmiö tapahtuu, kun kritisoidaan maahanmuuttajia tai mitä tahansa muuta, jotka kyseenalaistavat toimintatapamme.

“Menkää sitten takas sinne mistä tulittekin jos ei Suomi sellaisenaan kelpaa!”

Kun Australiassa käyn kaupassa, minua palvelee usein täysin tuntematon ihminen ja käyn hänen kanssaan aina tämän tyylisen keskustelun:

Myyjä: Hello, how are you?

Ville: Not too bad, and yourself?

Myyjä: Pretty good, just started my shift. What are you up to today?

Ville: I m having a day off so probably heading for a surf and then dinner with friends.

Myyjä: Oh nice, where do you surf?

Ville: I just go to Rainbow Bay and if its crowded then somewhere else.

Myyjä: Oh I love Rainbow Bay! Its divine hey?

Ville: Yeah, and so good waves!

Samaan aikaan myyjä on jo piipannut kaikki tuotteet ja pakannut ne kasseihin. Sitten onkin hyvästelyn aika.

Myyjä: Well, enjoy the surf!

Ville: Thanks, have a good day!

Myyjä: Will do, see you!

Suomessa moni kokisi moisen keskustelun tunkeilevaksi. “Mitä se nyt sulle kuuluu mitä mä tänään teen. Huolehdippa omista jutuistasi”

Surullista, eikö?

Kun näinkin yksinkertaiseen prosessiin kuin ruokaostokset, lisätään tervehtiminen ja keskustelu, on lähtiessä kummallakin hyvä mieli. 

Myöskin Australiassa asunut Timo Niukkanen huomautti myös mielipidekirjoituksessaan paikallisesta ajattelutavasta: “Jos vastaantulija pälyilee sivuilleen tai tuijottaa tervehtimättä, häntä pidetään outona, jopa vaarallisena.”

Keskustelu kassatädin kanssa murtaa näkymättömän muurin, joka on tuntemattomien ihmisten välillä. Muurin, joka luo ensinnäkin harhaluuloja. Moni suomalainen noteeraakin monesti tuntemattomat ihmiset oikein mukaviksi kun heidän kanssan keskustelee. Puhumattomuus ja salamyhkäisyys sen sijaan kasaa ennakkoluuloja.

Esko Röykän mielipide myös sivuaa tätä: “Tervehtiminen luo turvallisuutta. Jos vastapuoli ei tervehdi, hän voi olla vaarallinen. On turvallisempaa olla keskusteluyhteydessä. "

"Kun Saksassa menee lääkärin odotushuoneeseen, jo ovelta on hyvä huikata “Guten Tag”. Sen jälkeen ei enää tarvitse tuijottaa tyhjiä seiniä toisten ohi. 

Myös hissiin mennessä usein tervehditään. Välttämättä ei tarvitse puhua muuta, mutta kanava on avattu.”

Muutama viikko sitten Australialainen turisti sai turpaansa ratikkapysäkillä suomalaiselta mieheltä. "Kukaan ei sanonut kellekään sanaakaan. Pelkkä katsekontakti riitti, että mies päätti lyödä"

Palaamme siis lopulta kysymykseen, tarvitseeko suomalaisen tervehtiä? Ensinnäkin kysymys on jo sinänsä aivan pöhkö. Toiseksi ihmettelen, että mikä on se uhkakuva joka syntyy siitä, että tervehtisimme? 

Vaikka se onkin osa kulttuuriamme, niin sen ei tarvitse sitä olla. 

Nyt kun kissa on pöydällä, meillä on mahdollisuus näyttää että kyllä se pohjolan takapajulakin osaa muuttua. Voimme näyttää, että olemme ihan mukavia ihmisiä.

Tässä on hölmöä vedota kulttuuriin ja puolustaa tapaa, joka on aivan jälkeen jäänyttä. Argumentti on yhtä vahva kuin perussuomalaisten vasta-argumentti homoavioliittoja vastaan - täysin pöhköjen hommaa.

Kuten Timo tekstissään mainitsi: "Jokainen on tervehdyksen arvoinen"

Suomalainen vanhuus tulee yksin - kirjaimmellisesti

Joskus kun näen omia isovanhempiani - ja muitakin vanhuksia Suomessa, tulen hieman surulliseksi. Näen joukon ihmisiä, jotka ovat hyvin yksinäisiä ja syrjäytyneitä.

Ihmisiä jotka asuvat kotona, lukevat ET-lehteä  ja osuuskaupan asiakaslehteä ja ratkovat ristisanoja - jos näkevät, yksin. Kun tämä sukupolvi kuolee niin samalla kuolee myös Stockmann. Ennusmerkit kun ovat jo näkyvissä.

Tuore tutkimus osoittaa, että yksinäisyys voi olla yhtä haitallista terveydelle kuin tupakointi. Puhumattakaan sen muista haitoista: lähes joka toinen päivä yksi yli 65-vuotias suomalainen tekee itsemurhan.

Omat isovanhempani ovat asuneet kotona elämänehtooseensa asti, nyt toinen mummoista on hoitokodissa ja toinen kotona rollaattorin kanssa. Hoitajia käy suihkuttamassa ja lääkitsemässä kovalla minuuttiaikataululla. Hoitajan lähtö kotoa on aina suru, koska oli joku jolle jutella. 

Puhumme nykyään Sote-uudistuksista ja vanhusten hoidon kehittämisestä Suomessa. Tovi sitten kohuttiin myös siitä, kuinka vanhukset eivät pääse vessaan kuin muutaman kerran viikossa. Mietimme eduskunnassa, miten ihmeessä käyttäisimme rahamme, jotta vanhuksilla olisi parempi olla. 

Voisikohan olla, että ratkomme ongelmaa aivan väärästä päästä? Rahan antaminen hoitoon on yksi ratkaisu - mutta mitä jos itse ongelma on jo syntynyt jo kauan aiemmin?

Raha ei ehkäise Suomen vanhusten yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä - se vain lievittää sen oireita. Aivan kuin mikä tahansa peruslääke.

Suomalaiset vanhukset ovat yksin, koska he vanhenevat yksin.

Olin viime viikolla kokeilemassa ensimmäistä kertaa barefoot bowlingia. Kyseessä on laji, jossa täysin valkoisiin pukeutuneet miehet ja naiset "keilaavat" palloja nurmikentällä samaan tyyliin kuin suomalaiset pelaavat kesäisin petankkia. Se oli hauskaa! 

Pelatessamme viereisellä autotiellä ohi menevät autot tööttäilivät - se kuulemma tarkoitti "I wish I was there with you guys". Autoille huiskuteltiin takaisin.

Yllättävää oli se, että kentän pelaajarepertuaari koostui 5-vuotiaasta 90-vuotiaaseen. Bowling kentän klubirakennuksella ja baarissa oli myös paljon vanhuksia, jotka olivat tulleet vain syömään tai oluelle (vaimojenkin kanssa). Oluella oli myös miehiä, joilta peli oli varmasti sujunut aiemmin, mutta nyt vanhuus oli saanut yliotteen fysiikasta. 

Ystäväni isä(60v) kertoi tulevansa pelaamaan vähintään viikonloppuisin, ja joskus jopa vain syömään. Näin oli hän oli tehnyt jo 40 vuoden ajan ja aikoi jatkaa sitä kuolemaansa asti. Hävisinkin hänelle aivan kuusnolla.

Barefoot bowlingia Condongin pikkukylässä

Pelien välissä voi virkistäytyä klubilla vaikkapa oluen merkeissä

Olen huomannut samanlaisenilmiön myös Surf life saving clubeilla ja RSL clubeilla. Joka paikassa on aina ihmisiä ja ikäjakauma on vauvasta vaariin.

Kuulun itsekin Currumbin Surf Life Saving clubiin ja syömällä surffiklubilla tuen Currumbinin hengenpelastajia.

Surflife saving club on ehkä mahtavin konsepti - se on voittoa tuottamaton organisaatio joka kerää rahaa sekä perinteisin tavoin, että jokaisen surffiklubin (ravintola) avulla. 

Raha käytetään hengenpelastajien palkkoihin ja lasten uimakouluihin ja erilaisten surffilajien opettamiseen. Perinne on jatkunut jo yli sata vuotta.

Currumbin Surf Life Saving Club mereltä päin

Klubin ravintolassa voi nautiskella tuoreista kalaruuista ja katsella samalla surffaajia

Surf Life Saving Clubin viikonloppuisin toimivia vapaaehtoisia hengenpelastajia

Tämä on se mitä Suomen vanhuksilta puuttuu. Meiltä puuttuu paikka, jossa kokoonnuttaisiin koko elämän läpi. Meiltä puuttuu paikka jossa iällä ei ole merkitystä ja johon voi tulla monta kertaa viikossa vaikkapa syömään (ei pelkästään juomaan). Meiltä puuttuu paikkoja, jossa vanheneva ihminen kokee olevansa osallinen yhteisössä, kokee saavansa vaikuttaa ja saa onnistumisen tunteita, vaikkapa pelin kautta.. Tärkeimpänä on tukeva verkosto ihmisiä, esimerkiksi klubin henkilökunta, seura ja muut jäsenet.

Meiltä puuttuu paikkoja ja harrastuksia, jotka pitävät ihmiset hyvässä kunnossa, virkeinä ja sosiaalisina elämänsä loppuun saakka. Näen hyviä esimerkkejä tästä joka aamu kun käyn Currumbinissa surffaamassa - saan tosissani taistella aalloista 90-vuotiaiden kanssa. Vanhat patut meinaan suhaavat ohi karmeella vauhdilla.

Mikä siis estää meitä suomalaisia pääsemästä samaan? Esteitähän olemme aivan pirun hyviä keksimään..sää, rahanpuute, ajanpuute, huonot sosiaalituet, tyhmät urheilulajit jne. 

"Hyvä se on huudella sieltä lämpimästä Australiasta!"

Meitä estää ehkä enemminkin oma kulttuurimme. Se, että vietämme koko elämämme rakentaen työuraa, jolloin aika tällaisille klubeille ja sosiaalisille kontakteille jää vähemmälle. Kun suoritetaan koko ajan niin tällaiset "humpuukirutiinit" tuntuvatkin aivan hölmöiltä - "niistä kun ei ole mitään hyötyä!"

Kun eläkeläisyys alkaa niin matkustelemme vielä kun voimme, lopulta kotoudumme puolisoiden kanssa siihen asti kunnes toinen kuolee. Siitä alkaa yksinäisyyden helvetti.

Katsomme ympärillemme ja näämme vain osuuskaupan asiakaslehden ja puhelimen, johon omat lapset ehkä soittavat jos ehtivät.  Jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat tällöin oma koti tai hoitokoti. Kotona olemme yksin ja hoitokoti tuntuu vain downgradingilta elämässä - "sinnehän mennään kuolemaan".

Tässäpä siis eduskunnalle miljardin euron tulevaisuuden säästöehdotus: Auttakaa alulle jokin samanlainen konsepti kun nämä aussilan klubit. Meillähän on lajeja vaikka kuinka. Tehdään jotain, joka mukailee jo omaa kulttuuriamme, ylläpitää fyysistä kuntoa ja henkistä hyvinvointia, jotakin josta voimme saada uuden perinteen, jossa kaikki haluavat olla mukana - vauvasta vaariin.

Lokerosta päivää!

"There is only one person who could ever make you happy. That person is you."

Jouluna Suomeen lentäessäni vaihdoin konetta Amsterdamissa ja Helsingin jatkolennolla viereeni istahti Luxemburgissa asuva suomalainen äiti poikansa kanssa. Aloimme jutella. 

Kerroin kuinka olen asunut aussilassa 3 vuotta ja että olen 26-vuotias.

"No oletkos ehtinyt ollenkaan käymään mitään kouluja?" Äitihahmo kysyi epäilevästi. Kerroin aloittavani väitöskirjan teon ja äitihahmon ilme leppyi ja kääntyi hymyyn. "Sillälailla"

Tämä keskustelu muistutti minua jälleen siitä "muotista", missä aikanaan elin.

Kävin koulut Suomessa tunnollisesti loppuun. Kävin mahdollisimman monissa töissä. Omistin Audin ja asuin Espoon Tapiolassa. Käytin tiettyjä vaatteita ja kävin vain tietyissä baareissa. Rakensin itsestäni kuviteltua täydellistä ihmistyyppiä. Sen piti näkyä.

Lokeroiduin.

Vasta näin ulkopuolella huomasin miten suomalaiset rakastavat järjestää itsensä yhteiskunnassa mm. iän ja tehtyjen saavututusten perusteella. Tiettyyn ikään mennessä pitää saavuttaa jokin rajapyykki, vaikkapa ylioppilaaksi valmistuminen, yliopisto-opinnot, eka työpaikka, vakituinen työpaikka, oma asunto tai perhe ja lapsi.

Näitä rajapyykkejä ollaan joko edellä, ja jos ollaan jäljessä niin sitten ihmetellään. "Eikös sinun pitäisi jo harkita noiden hanttihommien lopettamista ja hankkia kunnon työpaikka?"

Siksi suomalaiset elävät hyvin samanlaista elämää. Varhaiskoulut - opiskelijaelämä - nuori uraohjus - lapset ja talo - keski-ikä - eläkeläisyys - kuolema.

Tämä suoritetaan tiettyjen rajapyykkien välissä mahdollisimman tehokkaasti, ja mieluusti muita edellä.

Rajapyykit ovat elämän tehokkuuden merkkejä. Sana välivuosi särähtää monen suomalaisen korvaan. Välivuosi tai vuodet kertovat heikkoudesta enemmänkin kuin rohkeudesta.

Muuttaessani Australiaan luulin tämän maan noudattavan samaa systeemiä. Siksi ostinkin itselleni samantien yli 300-hevosvoimaisen muskeliauton ja läjän kalliita surffivaatteita. Halusin olla aikaani edellä - näyttää paremmalta.

Eräänä päivänä menin kaverin synttäreille pikkuiseen ravintolaan. Tapasin uusia ihmisiä ja yritin avata keskustelua mm. ostamastani autosta ja siitä kuinka aloitin maisterin opinnot. Monen kommentti oli vain hymy, "cool cool" ja puheeaihe vaihtui heti. "Täh?"

Suomessa jauhoin näistä asioista monesti tuntikausia..

Aussilassa ketään ei kiinnostanut puhua saavutuksista. Puhutaan muista asioista: lomamatkoista, elämänkokemuksista, surffista, perheestä ja ystäväsuhteista. Materiasta ei puhuta.

Tuntuu siltä, että aussit eivät vertaile itseään muihin niin paljon kuin suomalaiset, eivätkä myöskään muodosta liikaa käsityksiä ihmisestä itsestään sen materian perusteella. Toisinaan Suomessa pidämme hirveästi vertailemisesta. Muodostamme mielikuvia toisistamme ja vertailemme itseämme näihin mielikuviin: esimerkiksi miten joku pukeutuu, missä hän käy iltaisin syömässä, missä kaupunginosassa hän asuu ja miten hän on sisustanut asuntonsa.

Se ei ole hyvä juttu - koska siinä huumassa katoaa jotain todella tärkeää:

Kirsi Piha kirjoitti asiasta näin: "Ihminen vertailee omaa onneaan suhteessa muihin. Informaatioähkyn aikakautena media tursuaa tarinoita onnistuneista ja menestyneistä ihmisistä. Sosiaalinen media lisää vertailumahdollisuuksia ystävien onnenpäivitysten muodossa. Vertaileva ihminen tekee helposti ulkoisen kuoren perusteella johtopäätöksiä siitä mitä pitäisi tehdä ollakseen menestynyt tai onnellinen. Vahva sisäinen näkökulma hukkuu helposti.  Sitoudutaan vääriin asioihin."

Sitoudumme siis tekemään asioita, jotka luulemme tekevän meistä onnellisia. Luulemme, että vakituinen työpaikka ja asunto Eirassa tekee meistä onnellisia. Luulemme, että uusi auto tekee meistä onnellisia.  Monet ne voi tehdäkin!

Mutta katuuko suomalainen sitä, ettei päässyt asumaan Eirassa? Tai ettei omistanut sitä tai tätä?

Kun australialainen saattohoitaja listasi viisi ihmisten kuolinvuoteella eniten kadutuinta asiaa kirjaansa "The top five regrets of dying", hän huomasi aivan jotain muuta:

1. Kunpa olisin elänyt sellaista elämää kuin itse halusin, eikä sellaista kuin muut olettivat.

2. Kunpa en olisi tehnyt niin paljoa töitä.

3. Kunpa olisin näyttänyt tunteitani enemmän.

4. Olisinpa viettänyt enemmän aikaa ystävieni kanssa.

5. Olisinpa antanut itseni olla onnellisempi.

Ensimmäinen kohta varoittaa muotissa elämisestä. Sitä kaduttiin eniten.

Annu Niemisellä on projekti nimeltä The Real Leadership Gap, joka tähtää tähän ongelmaan. Hänen erittäin yksinkertaistetussa mallissa X-akselilla (Performance and drive) näkyy ihmisten tavoitteellisuus ja tekemisen loppuun saattamisen voima. Y-akselilla (Spiritual maturity) näkyy oma tahto ja voima valita elämässä niitä asioita, mitä haluaa tehdä. Moni suomimuottilainen siis istuu mallin vasemmassa yläkulmassa, luullen tekevänsä niitä asioita mistä tulee onnelliseksi - koska yhteiskunta on niin opettanut.

Oikeassa yläkulmassa ovat ne, joilla on rohkeus tehdä "valtavirrasta poikkeavia" elämänvalintoja ja suorittaa ne loppuun. En tiedä johtaako se välttämättä onnellisuuteen, mutta veikkaisin, että ainakaan yhtä pahoja katumuksia se ei aiheuta. 

Tottakai myös Australiassa on muotti. Australian muotissa on samoja asioita kuin Suomessa, mutta mm. välivuosi on enemmän kuin suositeltavaa. Siinä muotissa ei ole väliä missä olet käynyt koulut tai mitä teet työksesi, kunhan teet jotain ja olet siihen itse tyytyväinen. Siinä muotissa on tilaa liikkua.

Voisimmekohan antaa myös Suomessa tilaa liikkua?

Varovainen ehdotus Suomen koulutusjärjestelmälle

Kävin kouluja Suomessa yli 15 vuoden ajan ja pääsin kokemaan peruskoulun, lukion ja ammattikorkeakoulun. Kauppakorkeaan minua ei ikinä hyväksytty vaikka kolmesti hainkin.

Aloitin yliopistossa opiskelun vasta Australiassa.

Olen katsonut nyt muutaman vuoden ajan paikallista koulumeininkiä ja se eroaa Suomen järjestelmästä omine piirteineen. Australiassa koulut on jaettu julkisiin ja yksityisiin ja jokaisessa peruskoulussa käytetään koulupukuja. Opettajia nimitellään sukunimellä. 

Hyi sanoisi suomalainen! Eihän noin voi kohdella lapsia.

Toisaalta, auktoriteetti ja kaapin paikka tiedetään jo pienestä pitäen.

Olen paljon muistellut mukavia aikojani Suomen koulutusjärjestelmässä. Muistan varsinkin lämmöllä ne ajat jolloin opiskelin tradenomiksi ammattikorkeakoulussa. Nyt olen vertaillut niitä omiin opintoihini.

1. Muistan, kuinka ensimmäisenä vuotena AMK:ssa luokallani oli hurja määrä oppilaita. Seuraavana vuotena puolet olivat lähteneet kauppakorkeakouluun. Nämä ovat siis ihmisiä, joilla ei ollut alunperinkään tarkoitusta lukea tradenomiksi, tai he vain kokeilivat sitä. Samalla he veivät paikkoja sellaisilta opiskelijoilta, jotka olisivat oikeasti halunneet tradenomeiksi.

Mistä tiedän tämän? Siksi, koska olin itse yksi näistä opiskelijoista! En halunnut aluksi opiskella tradenomiksi ollenkaan..

Tätä ongelmaa ei ole Australiassa, koska yliopistoon haetaan, jotta saadaan työpaikka - jolla rahoitetaan elämä. Yliopistot maksavat rahaa - ja se aiheuttaa sen, että suomalaisille mahdollistettua kouluhyppelyä ei harrasteta läheskään niin paljoa. Vaikka australialainen koulu maksaa, on silti kaikilla samat lähtökohdat kuin suomalaisillakin. Miksi muka!?

Jokaisella opiskelijalla on mahdollisuus hakea valtion HECS-opintolainaa, jolla rahoitetaan opinnot. Itse oppilaalle ei tule kuluja, mutta velkataakka on selässä ensimmäisestä päivästä lähtien. Päätökset koulutuksesta ovat yllättäen tarkempia ja niissä pysytään.

Velan takaisinmaksu alkaa vasta, kun oppilaan vuositulot ylittää 51 309aud. Velkojat eivät iske heti kun koulu loppuu, vaan vasta kun sinulla on tukevat tulot ja voit oikeasti maksaa velkaa takaisin.
Helppoa eikö?

---------------------------

1.5 Muistan, kuinka koulussani, ja monen muunkin ystäväni koulussa oli useita ikuisuusopiskelijoita. Sellaisia, jotka istuivat koulun kirjoilla useita vuosia käymättä koulua. Kuulemani mukaan ne maksavat kouluille järjettömiä summia - koska näille pitää varata tietenkin tilaa, ruokaa ja muita resursseja.

MTV Uutiset kirjoitti neljä vuotta sitten, että opiskeluajasta on tullut "aikuisten leikkikehä":

"Suomi on jatkuvasti huolissaan työvoimastaan, ja haluaisikin pidentää työuria venyttämällä niitä yläpäästä ja nopeuttamalla opintoja elämän alkuvaiheessa. 

Vuoden 2010 selvityksen mukaan vain runsas kolmasosa suomalaisista yliopisto-opiskelijoista suoriutuu vuodessa opiskelujen minimivaatimuksista.

Aalto-yliopiston professorin Vesa Puttosen mielestä opintojen pitäisi maksaa.

- Opiskelu katsotaan ilmaishyödykkeeksi, ja siihen suhtaudutaan siksi liian vapaasti. Jonkinlainen maksullinen yliopisto-opetus olisi ehdottomasti ratkaisu tähän kysymykseen, Puttonen sanoo."

Tämäkin ongelma siis voisi ratketa pienellä nimellisellä maksullisuudella.


------------------------------

2. Muistan, kuinka moni opiskelijatoverini jätti menemättä tentteihin koska oli darra - tai joku muu syy. "Sama se, voi jättää uusintaan"

Suomessa voi uusia tenttejä - Australiassa ei. Jos ei läpäise, niin kurssi suoritetaan kokonaan uudestaan. Siksi suurin osa läpäiseekin kaiken kerralla!

Yliopistoon on tultu kouluttautumaan. Työelämän ihmiset joko sovittavat työn kouluun, eikä toisinpäin. Jos tilanne on mahdoton, on mahdollista mennä avoimeen yliopistoon ja hankkia tutkinto sitä kautta.


---------------------------------------

3. Muistan, kuinka moni kauppislainen ystäväni opiskeli suurimman osan jutuista kotona ja tenttivät itsensä valmiiksi. Gradun esitteleminen oli ainoa kerta, kun he olivat puhuneet tuntemattoman ihmisjoukon edessä. Esitelmiä ei ollut tarvinnut pitää. Tämä näkyikin heti Australian yliopistoissa joissa esitelmiä on yleensä vähintään kaksi per kurssi. Vain gradun esittäneet oppilaat olivat luonnollisesti kauhuissaan! Eikä näitä oppilaita ollut vain Suomesta vaan ympäri eurooppaa..

--------------------------

Suomessa on helkkarin hieno koulutusjärjestelmä joka tuottaa parhaimpia oppilaita. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö sitä voisi parantaa ja esimerkiksi ottaa mallia muualta. Tiukemman linjan ottaminen ja periksiantamattomuus lepsuilussa voisi toimia myös Suomessa. Pienellä pakolla saadaan opiskelija kuin opiskelija motivoitumaan ja tekemään töitä esim. aikamääreen rajoissa. Pakko kun on paras muusa.

Tuskin tulokset ainakaan laskevat, jos potkimme oppilaita hieman lujempaa persiille.

Maailman vaikein työ löytyy Suomesta

Aloitin työurani naapuritilan pelloilla 13-vuotiaana. Olin töissä 3 tuntia ja sitten lopetin koska laskin uurastukseni arvoksi 1,5€/h.
Seuraavana päivänä vein ilmoituslapun Siwaan jossa luki: Leikkaan nurmikkoa 5€/h.
Sain yhteydenoton paikalliselta perheenäidiltä ja leikkasin talon nurtsia parin viikon välein koko kesän ajan.

Se oli ensikosketukseni yrittäjyyteen.

Nyt olen toiminut yrittäjänä jo yli 10 vuoden ajan. En ole kokenut sitä mitenkään erikoiseksi jutuksi, vaan vain vapaammaksi työnteoksi. Minulla ei ole takana yrittäjäsukua vaan kaikki opeteltiin isän kanssa yhdessä. Muutaman vuoden jälkeen isäkin uskaltautui yrittäjäksi.

29.1.2014 Helsingin Sanomat julkaisi Koulutus-liitteen joka oli varustettu sloganilla: Opiskelijoille ja sellaisiksi haluaville.
Liitteen kannessa oli kuva Elastisesta ja teksti: Yrittäjä kouluttaa itseään joka päivä, kertovat Minna Parikka, Tomi Björk ja Elastinen.

Muiden yrittäjien tarinat ovat aina inspiroivia ja siksi luinkin nämä haastattelut oitis. Masennuin.
Nimittäin näistä haastatteluista löytyi kaksi suomalaisille tuttua teesiä - velkavankeus ja jokapäiväinen yrittäjän tuska:

Minna Parikka

"Parikka kertoo nauttivansa yrittäjyydestä ja sen mukanaan tuomasta vapaudesta. Vaikka se tarkoittaakin sitä, että hän on aina töissä."

"Yrittäminen vaatii riskinottamista. Parikka joutui panttaamaan asuntonsa saadakseen 100 000 € lainan yrityksen perustamista varten. Se pelotti."

Elastinen (Kimmo Laiho)

"Toimitusjohtajan työpäivä alkaa yleensä kotona sähköpostien lukemisella. Siellä on nytkin parisataa sähköpostia odottamassa, Laiho huokaisee."

"Monen nuoren yrittäjän tapaan Laihon on vaikea erottaa työ- ja vapaa-aikaa. Hän on töissä kuusi ja puoli päivää viikossa."

"Kaikki kyselee, että miten jaksan tehdä niin paljon, mutta itse ajattelen, että voisin tehdä enemmänkin."

Tomi Björk

"Otimme 200 000 € lainan. Isät istuivat vieressä ja hikoilivat. Mutta yrittäjän pitää olla valmis uhraamaan koko elämänsä. Siinä voi käydä mitä vain, Björk sanoo."

"Alussa oltiin 20 tuntia päivässä töissä yhdessä. Parisuhde ei ollut herkkua."

"Olin 28-vuotias perustaessani Farangin ja isoissa saappaissa. Paino tippui ensimmäisenä syksynä kolmetoista kiloa." 

"Ravintolan perustaminen on maailman paskin idea, jos haluaa tehdä rahaa."


Ilmeisesti Suomessa yrittäminen vaatii siis pelottavia lainoja ja ylipitkiä päiviä. Kuka sellaiseksi haluaisi?

Olen tutustunut Australiassa monenlaisiin yrittäjiin. Olen tavannut 23v yökerhon managerin, 25v kahvilaketjuyrittäjän, 27v putkimiesyrittäjän ja 28v lentokenttäbussiyrittäjän.

-Ensinnäkin, yrittäjyys on Australiassa yhtä yleistä kuin sukkien vaihto. Siksi heistä ei tehdä patsaita puistoihin, kirjoiteta sankaritarinana hesariin eikä varsinkaan palkita vuoden nuorena yrittäjänä jos on vasta 35-vuotias. 

-Yksikään tapaamani yrittäjä ei ole valittanut lainojen ahdistuksesta tai siitä kuinka pitkiä päiviä heillä on. Nämä yrittäjät tarttuvat vain ideoihin, jotka tuottavat ja palkkaavat ihmisiä jotta työn taakka jakaantuu.
Voisi myös varovasti ajatella, että ehkä heidän elämässään on myös muitakin ilon kohteita kuin yrittäjyys.

-Tietenkin myös valtioilla on eroa: Australiassa yrityksen perustaminen on ilmaista ja elinkeinonharjoittaja saa tienata 80 000 aud vuodessa ennen kuin 10% ALV astuu mukaan kuvioon. Suomessa elikeinonharjoittaja yrityksen perustamisesta vaaditaan käsittelymaksu ja yli 8500€ liikevaihdon jälkeen yrittäjää lyödään kirjaimmellisesti turpiin 24% arvolisäverolla ja 22,5% yrittäjän eläketurvamaksulla.

Viime vuonna julkaistiin paljon mediassakin pyöritelty kirja: Taivas + Helvetti. Kirjan tarkoitus oli saada suomalaiset nuoret innostumaan yrittäjyydestä, mutta kirja kertoikin tarinoita suomalaisista suosta nousseista sisuyrittäjistä, joita elämä oli potkinut päähän ja velat vieneet perikatoon. Tätähän kirjan nimikin jo enteili. Mutta kuka yrittäjäksi aikova haluaa lukea Helvetistä? Kirjahan on enemmänkin suunnattu lukuisille muille sorrettuille suomalaisyrittäjille, jotka voivat kehottaa sitten palkkatyöläisiä lukemaan kirjan, jotta he ymmärtäisivät tämän yrittäjyyden tuskan.

Australissa kirjan nimeksi olisi jäänyt vain Taivas.

Onneksi kirjassa oli yksi poikkeustapaus, joka oli silkkaa taivasta:

"Minulla on iso pakettiauto, Volkswagen LT vuodelta 2000. Sillä on ajettu 263 000 km, se reagoi kaasuun hyvin ja kulkee tasaisesti. Muuttoja on noin 10 kuukaudessa." 

"Minä olen hyvin onnellinen mies.  Minulla on hyvä perhe, asun Vantaan Hakunilassa kivassa kerrostalossa ja sain 2012 vuoden maahanmuuttajan tittelin, josta olen todella iloinen."

Näinpä, kirjan ainoa positiivinen yrittäjä ei ollut syntyperäinen suomalainen. Se sai minutkin miettimään, olenko ikinä tavannut  Suomessa yhtäkään ulkomaailaisperäistä yrittäjää, joka olisi valittanut kuinka vaikeaa yrittäminen on.

Pitkän mietinnän tuloksena voi sanoa, että enpä ole.

Aamen.

Meidän jokapäiväinen wifimme (Netflix 6:9-13)

Majoitin viime syksynä Australian kimppakämpässäni useita suomalaisia matkalaisia. Monen mutkan kautta päädyin suomalaismatkaajien majoittamiskierteeseen. Asunnossani asui 3 kuukauden aikana yli 15 suomalaista matkailijaa.

Moni näistä matkalaisista oli juuri saapunut Australiaan ja oli vielä ns. suomimoodissa (toimii ulkomailla kuin suomalainen Suomessa).
Häkellyttävintä oli se, että monen ensimmäinen kysymys oli: "Mikä on wifin salasana?"

Olisi voinut olettaa, että kysymys olisi: 1. Missä pesukone/suihku on 2. Miten pääsen uima-altaalle? 3. Missä kohtaa rantaa kannattaa uida? tai 4. Missä on lähin ruokakauppa.
Salasanan annettuani moni istui vähintään 20 minuuttia sohvalla päivitellen feisbuukkia...

Käytännössähän, ja kaikessa yksinkertaisuudessankin tämä tarkoittaa seuraavaa skenaariota: Lennetään 20 000km maapallon toiselle puolelle - käyttämään facebookkia. Surullista, eikö?

Olemme Suomessa tottuneet (jopa liian) hyvään teknologiaan. Olemme tottuneet siihen, että ratikassa, busseissa, Norwegianin lentokoneissa, kauppakeskuksissa ja ravintoloissa on aina netti. Olemme tottuneet rajattomaan mobiilidataan ja se jos mikä tekee ruudun toisella puolella elämisen todella helpoksi.

Australiassa ei ole moisia etuja - ja se näkyy ihmisissä ja heidän tavoissaan.

Australiassa useimmilla paikallisilla ystävilläni ei ole lainkaan tietokonetta. Wifi kotona on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Nettiä käytetään suurimmaksi osaksi kännykällä.
Monet ystävistäni ostavat ensimmäinen tietokoneen mennessään yliopistoon. Sen loputtua he myyvät sen pois. Ystäväni Sam osti itselleen koneen vasta alettuaan yrittäjäksi, koska tarvitsi kuvankäsittelyohjelmaa kotonaan. Sitä ennen hän kertoi ettei tarvinnut tietokonetta - koska työpaikalla on sellainen.

Suomessa on usein kotibileitä, joissa katsotaan youtubevideoita vuoron perään. Australiassa niitä ei ole.

Olen myös huomannut, että omat vanhempani viettävät todella paljon aikaa iPadilla: telkkaria katsellessa, sohvalla ja jopa ruokapöydässä.
Australiassa en ole nähnyt samaa.

Australialaisten elämän sisältö on jossain aivan muualla kuin netissä tai padeissa. Kotiin tullessa seurustellaan, tehdään yhdessä ruokaa tai pelataan pelejä.

Ollaan ihmisten kanssa siinä ja tässä - läsnä.

Perhelounailla ei tarvitse hätyyttää lapsia pois kännyköistä tai padeista.

Oli kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, kukaan ei silloin sulkeudu kotiinsa wifin ja netflixin pauloihin. Silloin lähdetään ulos ihmisten ilmoille. (Poikkeustapauksina kriketti ja rugbymatsit ja tietenkin MasterChef)

Monet muistavat lukion psykologian tunneilta tutun Maslowin tarvehierarkian, joka kertoo missä järjestyksessä ihminen tyydyttää tarpeitaan: 1. Ruoka ja muut fyysiset tarpeet 2. Turvallisuus 3. Perhe ja ystävät 4. Arvostuksen tarpeet 5. Itsensä toteuttamisen tarpeet.

Suomalaisen tarvehierarkia vaatii pienen lisäosan: