Maailman vaikein työ löytyy Suomesta

Aloitin työurani naapuritilan pelloilla 13-vuotiaana. Olin töissä 3 tuntia ja sitten lopetin koska laskin uurastukseni arvoksi 1,5€/h.
Seuraavana päivänä vein ilmoituslapun Siwaan jossa luki: Leikkaan nurmikkoa 5€/h.
Sain yhteydenoton paikalliselta perheenäidiltä ja leikkasin talon nurtsia parin viikon välein koko kesän ajan.

Se oli ensikosketukseni yrittäjyyteen.

Nyt olen toiminut yrittäjänä jo yli 10 vuoden ajan. En ole kokenut sitä mitenkään erikoiseksi jutuksi, vaan vain vapaammaksi työnteoksi. Minulla ei ole takana yrittäjäsukua vaan kaikki opeteltiin isän kanssa yhdessä. Muutaman vuoden jälkeen isäkin uskaltautui yrittäjäksi.

29.1.2014 Helsingin Sanomat julkaisi Koulutus-liitteen joka oli varustettu sloganilla: Opiskelijoille ja sellaisiksi haluaville.
Liitteen kannessa oli kuva Elastisesta ja teksti: Yrittäjä kouluttaa itseään joka päivä, kertovat Minna Parikka, Tomi Björk ja Elastinen.

Muiden yrittäjien tarinat ovat aina inspiroivia ja siksi luinkin nämä haastattelut oitis. Masennuin.
Nimittäin näistä haastatteluista löytyi kaksi suomalaisille tuttua teesiä - velkavankeus ja jokapäiväinen yrittäjän tuska:

Minna Parikka

"Parikka kertoo nauttivansa yrittäjyydestä ja sen mukanaan tuomasta vapaudesta. Vaikka se tarkoittaakin sitä, että hän on aina töissä."

"Yrittäminen vaatii riskinottamista. Parikka joutui panttaamaan asuntonsa saadakseen 100 000 € lainan yrityksen perustamista varten. Se pelotti."

Elastinen (Kimmo Laiho)

"Toimitusjohtajan työpäivä alkaa yleensä kotona sähköpostien lukemisella. Siellä on nytkin parisataa sähköpostia odottamassa, Laiho huokaisee."

"Monen nuoren yrittäjän tapaan Laihon on vaikea erottaa työ- ja vapaa-aikaa. Hän on töissä kuusi ja puoli päivää viikossa."

"Kaikki kyselee, että miten jaksan tehdä niin paljon, mutta itse ajattelen, että voisin tehdä enemmänkin."

Tomi Björk

"Otimme 200 000 € lainan. Isät istuivat vieressä ja hikoilivat. Mutta yrittäjän pitää olla valmis uhraamaan koko elämänsä. Siinä voi käydä mitä vain, Björk sanoo."

"Alussa oltiin 20 tuntia päivässä töissä yhdessä. Parisuhde ei ollut herkkua."

"Olin 28-vuotias perustaessani Farangin ja isoissa saappaissa. Paino tippui ensimmäisenä syksynä kolmetoista kiloa." 

"Ravintolan perustaminen on maailman paskin idea, jos haluaa tehdä rahaa."


Ilmeisesti Suomessa yrittäminen vaatii siis pelottavia lainoja ja ylipitkiä päiviä. Kuka sellaiseksi haluaisi?

Olen tutustunut Australiassa monenlaisiin yrittäjiin. Olen tavannut 23v yökerhon managerin, 25v kahvilaketjuyrittäjän, 27v putkimiesyrittäjän ja 28v lentokenttäbussiyrittäjän.

-Ensinnäkin, yrittäjyys on Australiassa yhtä yleistä kuin sukkien vaihto. Siksi heistä ei tehdä patsaita puistoihin, kirjoiteta sankaritarinana hesariin eikä varsinkaan palkita vuoden nuorena yrittäjänä jos on vasta 35-vuotias. 

-Yksikään tapaamani yrittäjä ei ole valittanut lainojen ahdistuksesta tai siitä kuinka pitkiä päiviä heillä on. Nämä yrittäjät tarttuvat vain ideoihin, jotka tuottavat ja palkkaavat ihmisiä jotta työn taakka jakaantuu.
Voisi myös varovasti ajatella, että ehkä heidän elämässään on myös muitakin ilon kohteita kuin yrittäjyys.

-Tietenkin myös valtioilla on eroa: Australiassa yrityksen perustaminen on ilmaista ja elinkeinonharjoittaja saa tienata 80 000 aud vuodessa ennen kuin 10% ALV astuu mukaan kuvioon. Suomessa elikeinonharjoittaja yrityksen perustamisesta vaaditaan käsittelymaksu ja yli 8500€ liikevaihdon jälkeen yrittäjää lyödään kirjaimmellisesti turpiin 24% arvolisäverolla ja 22,5% yrittäjän eläketurvamaksulla.

Viime vuonna julkaistiin paljon mediassakin pyöritelty kirja: Taivas + Helvetti. Kirjan tarkoitus oli saada suomalaiset nuoret innostumaan yrittäjyydestä, mutta kirja kertoikin tarinoita suomalaisista suosta nousseista sisuyrittäjistä, joita elämä oli potkinut päähän ja velat vieneet perikatoon. Tätähän kirjan nimikin jo enteili. Mutta kuka yrittäjäksi aikova haluaa lukea Helvetistä? Kirjahan on enemmänkin suunnattu lukuisille muille sorrettuille suomalaisyrittäjille, jotka voivat kehottaa sitten palkkatyöläisiä lukemaan kirjan, jotta he ymmärtäisivät tämän yrittäjyyden tuskan.

Australissa kirjan nimeksi olisi jäänyt vain Taivas.

Onneksi kirjassa oli yksi poikkeustapaus, joka oli silkkaa taivasta:

"Minulla on iso pakettiauto, Volkswagen LT vuodelta 2000. Sillä on ajettu 263 000 km, se reagoi kaasuun hyvin ja kulkee tasaisesti. Muuttoja on noin 10 kuukaudessa." 

"Minä olen hyvin onnellinen mies.  Minulla on hyvä perhe, asun Vantaan Hakunilassa kivassa kerrostalossa ja sain 2012 vuoden maahanmuuttajan tittelin, josta olen todella iloinen."

Näinpä, kirjan ainoa positiivinen yrittäjä ei ollut syntyperäinen suomalainen. Se sai minutkin miettimään, olenko ikinä tavannut  Suomessa yhtäkään ulkomaailaisperäistä yrittäjää, joka olisi valittanut kuinka vaikeaa yrittäminen on.

Pitkän mietinnän tuloksena voi sanoa, että enpä ole.

Aamen.

Meidän jokapäiväinen wifimme (Netflix 6:9-13)

Majoitin viime syksynä Australian kimppakämpässäni useita suomalaisia matkalaisia. Monen mutkan kautta päädyin suomalaismatkaajien majoittamiskierteeseen. Asunnossani asui 3 kuukauden aikana yli 15 suomalaista matkailijaa.

Moni näistä matkalaisista oli juuri saapunut Australiaan ja oli vielä ns. suomimoodissa (toimii ulkomailla kuin suomalainen Suomessa).
Häkellyttävintä oli se, että monen ensimmäinen kysymys oli: "Mikä on wifin salasana?"

Olisi voinut olettaa, että kysymys olisi: 1. Missä pesukone/suihku on 2. Miten pääsen uima-altaalle? 3. Missä kohtaa rantaa kannattaa uida? tai 4. Missä on lähin ruokakauppa.
Salasanan annettuani moni istui vähintään 20 minuuttia sohvalla päivitellen feisbuukkia...

Käytännössähän, ja kaikessa yksinkertaisuudessankin tämä tarkoittaa seuraavaa skenaariota: Lennetään 20 000km maapallon toiselle puolelle - käyttämään facebookkia. Surullista, eikö?

Olemme Suomessa tottuneet (jopa liian) hyvään teknologiaan. Olemme tottuneet siihen, että ratikassa, busseissa, Norwegianin lentokoneissa, kauppakeskuksissa ja ravintoloissa on aina netti. Olemme tottuneet rajattomaan mobiilidataan ja se jos mikä tekee ruudun toisella puolella elämisen todella helpoksi.

Australiassa ei ole moisia etuja - ja se näkyy ihmisissä ja heidän tavoissaan.

Australiassa useimmilla paikallisilla ystävilläni ei ole lainkaan tietokonetta. Wifi kotona on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Nettiä käytetään suurimmaksi osaksi kännykällä.
Monet ystävistäni ostavat ensimmäinen tietokoneen mennessään yliopistoon. Sen loputtua he myyvät sen pois. Ystäväni Sam osti itselleen koneen vasta alettuaan yrittäjäksi, koska tarvitsi kuvankäsittelyohjelmaa kotonaan. Sitä ennen hän kertoi ettei tarvinnut tietokonetta - koska työpaikalla on sellainen.

Suomessa on usein kotibileitä, joissa katsotaan youtubevideoita vuoron perään. Australiassa niitä ei ole.

Olen myös huomannut, että omat vanhempani viettävät todella paljon aikaa iPadilla: telkkaria katsellessa, sohvalla ja jopa ruokapöydässä.
Australiassa en ole nähnyt samaa.

Australialaisten elämän sisältö on jossain aivan muualla kuin netissä tai padeissa. Kotiin tullessa seurustellaan, tehdään yhdessä ruokaa tai pelataan pelejä.

Ollaan ihmisten kanssa siinä ja tässä - läsnä.

Perhelounailla ei tarvitse hätyyttää lapsia pois kännyköistä tai padeista.

Oli kyseessä arki-ilta tai viikonloppu, kukaan ei silloin sulkeudu kotiinsa wifin ja netflixin pauloihin. Silloin lähdetään ulos ihmisten ilmoille. (Poikkeustapauksina kriketti ja rugbymatsit ja tietenkin MasterChef)

Monet muistavat lukion psykologian tunneilta tutun Maslowin tarvehierarkian, joka kertoo missä järjestyksessä ihminen tyydyttää tarpeitaan: 1. Ruoka ja muut fyysiset tarpeet 2. Turvallisuus 3. Perhe ja ystävät 4. Arvostuksen tarpeet 5. Itsensä toteuttamisen tarpeet.

Suomalaisen tarvehierarkia vaatii pienen lisäosan: